Jack the Ripperin jäljillä

by 29 joulukuuta 0 kommenttia




Olin lukenut Arthur Conan Doylen kootut teokset ja katsonut lähes kaikki mahdolliset elokuvat ja televisiosarjat Sherlock Holmesista. Olin ratkaissut melko menestyksekkäästi alkuperäisen Sherlock Holmes Consultive Detectiven (1981) rikostapaukset. Voisi sanoa, että olin hyvin valmistautunut ratkomaan Sherlockin apulaisen roolissa Whitechapelin murhat, joiden tekijä yleisesti tunnetaan nimimerkillä Jack the Ripper, Viiltäjä-Jack.

Neliosainen kampanja koostui noin 120 A4-kokoisesta sivusta täynnä kohtaamisia ja todisteiden keräilyä. Kaikesta tästä olin noin 16 tunnin aikana kirjoittanut 28 sivua muistiinpanoja: todistajien lausuntoja, kellonaikoja ja omia teorioitani. Suuri ruokapöytämme oli täynnä post-it lappuja, joihin oli merkitty epäiltyjen tuntomerkkejä ja liikkeitä kaupungin kartalla.

Olin päiväkausia elänyt 1880-luvun Lontoossa, saatoin tuntea nenässäni hevosenpaskan ja smogin hajun. Rikokset tapahtuivat aina aamuyöllä, köyhässä Whitechapelin kaupunginosassa. Tiesin jo sen kadut nimiltä, osasin kertoa mitä asuntoloita prostituoidut suosivat ja mitä reittejä passipoliisit partioivat. Tunsin jokaisen juottolan asiakaskunnan ja olin nähnyt enemmän silvottuja ruumiita kuin kenenkään pitäisi.

Nyt oli lopulta tilinteon hetki. Edessäni oli kirjekuori, joka paljastaisi syyllisen. Olin kirjoittanut oman vastaukseni paperille. Viime kädessä minulla oli kaksi pääepäiltyä, mutta koska toinen oli tietojeni mukaan poistunut maasta ennen viimeistä murhaa, oli ratkaisu mielestäni selvä.

Avasin kuoren valmiina tuulettamaan. Sisältä paljastui nimi... , jota en ollut nähnyt koskaan ennen edeltävien 16 pelitunnin aikana. Ei. Ole. Todellista. Holmesin selitys oikeasta ratkaisusta kävi tietenkin järkeen, miten saatoin olla huomaamatta muutamaa selvää merkkiä ja miksi olin luottanut sokeasti todistajiin?

Siinä tuli oikeastaan tiivistettyä Sherlock Holmes Consultive Detective- sarjasta oleellinen. Jos häviät eli epäonnistut selvittämään rikoksen, se on yksinomaan ja täysin oma vikasi. Vihjeet ovat löydettävissä, onnistumisesi on kiinni ihan omasta keskittymisestä ja ällistä.

Lukutaito kunniaan

Sherlock Holmes Consulting Detective: Jack the Ripper & West End Adventures on tuhti laatikko täynnä pähkäiltävää kymmeniksi tunneiksi. Verrattuna omistamaani ykkösosan perusnättiin Ystarin painokseen, on Space Cowboys selvästi panostanut omassaan ulkonäköön.Verenpunainen laatikko aukeaa sivusta vetämällä ja pelin hyllypresenssi on klassisen tyylikäs. Keissivihkosten paperi on hyvälaatuista ja mukana tulevat kymmenen sanomalehteä ovat miellyttävästi kuvitettuja. Kaksipuolinen kartta näyttää hyvältä ja kunkin tapauksen vihkosiin on ripoteltu kuvitusta tuomaan tunnelmaa. Tarkennan vielä: laatikossa on pelkkää paperia. Ainoatakaan meepleä, puukuutiota, figua tai noppaa ei ole mukana.

Pelattava jakaantuu karkeasti kahteen osaan. Jack the Ripper on neliosainen kampanja ja West End Adventures koostuu kuudesta erillisestä (tai hyvin löyhästi toisiinsa liittyvästä) tutkimuksesta. Ensimainittu on uutta tuotantoa, jälkimmäinen vähän toimitettu uudelleenpainatus alkuperäisestä 80-luvun lisäosasta.

Jackin kirje julkaistiin Star-lehdessä. Sanomalehtien tarkka sisäluku on usein keskeistä mysteerin ratkomisessa.

Toisin kuin oikeastaan missään muussa etsiväpelissä, SHCD-sarjassa rikokset oikeasti selvitetään päättelemällä. Rajoituksena on, että peli kertoo pelaajille asioita, mutta dialogi ei toimi toiseen suuntaan. Ainoa interaktio pelin kanssa on yksinkertaisesti valita minkä paikan kuvauksen lukee seuraavaksi. Juttukohtainen vihko toimii Valitse oma seikkailusi -kirjojen hengessä. Sen kappaleet vastaavat Lontoon kaupungin kartalle ja osoiteluetteloon merkittyjä paikkoja. Kuhunkin paikkaan voi mennä vain kerran, lukea sieltä löytyvän kohtaamisen tai muun tapahtuman kuvauksen ja sen perusteella on tehtävä päätöksiä siitä mihin suuntaa seuraavaksi. Liikkuminen on tavallaan hyvin vapaata ja rajoitettua yhtäaikaisesti. Vaikka jutun voi ratkaista hyvin erilaisia polkuja seuraten, pysyy kokonaisuus kuitenkin hämmästyttävän hyvin koossa ja kronologisestikin järkevän tuntuisena.

Tarinat itsessään ovat pääosin hyvin kirjoitettuja ja varsinkin tiettyjen tapauksesta toiseen tavattavien sivuhahmojen, kuten kuolinsyyntutkija Jasper Meeksin tai tarkastaja Lestraden hahmojen luonteet käyvät tutuiksi. Arthur Conan Doylen tarinoiden henki on vahvasti koko ajan läsnä.

Synkeämpää Holmesia

Jack the Ripper -minikampanja on selkeästi erilainen, kuin vanhemmat mysteerit. Vanhoja juttuja saattoi ratkoa pohtimalla motiiveja ja lukemalla The Timesin uusimman numeron “henkilökohtaista”-palstaa, mutta Ripper-kampanja on aivan toista maata. Se on alusta loppuun synkkää luettavaa, ero on kuin BBC:n ja HBO:n televisiosarjoilla. Mysteeri on kirjoitettu selvästi pieteetillä ja aitoon tutkimusmateriaaliin nojautuen. Rikospaikkakuvaukset ovatkin sitten kolkkoa luettavaa, silvotut sukuelimet ja suolista tehdyt taideinstallaatiot kuvaillaan turhankin tarkasti. Tyyli tekee pesäeroa tuntemaani Holmesiin ja rikospaikkakuvaukset pitävät kyllä pois jääkaapilta. Onko mun nyt ihan välttämätöntä tietää kaikki veriset yksityiskohdat? Myönnetään, että halu saada nuo rikokset tehnyt mielipuoli kiinni kasvoi hänen kädenjälkeään tutkiessaan.

Conan Doyle kuulemma opiskeli oikeuslääketieteellisessä Ripperin toimien aikaan ja todennäköisesti seurasi uutisointia tarkkaan, joidenkin populäärien tutkimusten mukaan hän jopa saattoi osallistua rikoksen selvittelyihin. Villimpien teorioiden mukaan Conan Doyle oli Jack the Ripper. Kuitenkaan Sherlock Holmes ei koskaan Conan Doylen tarinoissa tutkinut Whitehallin kuuluja murhia. Se olisi todennäköisesti ollut liian synkkä aihe.

Jack the Ripper -kampanja kärsii vähän siitä, että tekijä ei voi selvitä kuin vasta viimeisessä, neljännessä tutkimuksessa. Kolme ensimmäistä eivät palkitse onnistumisesta, ne vain hitaasti johdattavat tutkimuksia eteenpäin. Toki pidempi draaman kaari tekee samalla tarinasta muistettavamman ja kasvava kauhu Whitehallissa näkyy murhien jatkuessa. Kampanjan neljä tutkimusta on tehtävä lyhyellä aikajänteellä, muuten olennaiset asiat unohtuvat helposti. Materiaalia on tuhottomasti ja tapaus on aivan julmetun vaikea. Muutaman todistajanlausunnon ylimalkainen tutkailu tai tiettyjen aikalaskelmien töpeksiminen voi helposti tuhota koko pitkän tutkimuksen, kuten minulle kävi.

Nolo tappioni Ripperille ei kuitenkaan harmittanut pitkään, vaan tyydyin nostamaan hattua tekijöille. En ollut tilanteen tasalla, etenin liian nopeasti ja jumiuduin vanhoihin teorioihini. Jack the Ripperin henkilöllisyyden selvittäminen vaatii ihan tosissaan mestarillisen etsivän.

Whitechapelin murhia selvittämässä. Etualan case-vihkosessa on kuvailtu eri osoitteissa tapahtuvia kohtaamisia. Taustalla Whitechapelin kartta, johon olen Lords of Waterdeepistä lainatuilla kuutioilla merkinnyt uhrien ja epäiltyjen liikkeitä.

Perinteisempiäkin rikoksia ratkotaan

Rahkeeni kuitenkin riittävät melko hyvin West End Adventuresin kuuteen perinteisempään mysteeriin. Nekään eivät ole mitään läpihuutojuttuja, mutta yleensä sain ne kuitenkin pääosin ratkottua. Transylvanialaisen kreivin kuolemantapauksen tutkimuksessa tosin käsikirjoittaja huijasi kunnolla, tiettyihin kysymyksiin oli suorastaan mahdotonta löytää ratkaisua, koska niitä ei ollut kirjoitettu tehtävävihkoon laisinkaan. Ulkoisten satunnaisten lähteiden perusteella olisi pitänyt pystyä yhdistelemään tuurilla asioita ilman minkäänlaista teoriaa tukevaa vihjettä. Muutenkin koko tarina oli jo lähtökohtaisesti vähän hölmö turhine Dracula-viittauksineen.

Pääosin tutkimukset soljuvat kuitenkin eteenpäin hitaasti, mutta varmasti. Hoksnokkaa tarvitaan sopivasti. Esimerkiksi A Case of Identityssä oli varsin herkullista selvitellä Holmesin ovelle murhatun nuorukaisen henkilöllisyyttä. Rikollisten käyttämän salakirjoituksen avaaminen oli sekin palkitsevaa siinä kohtaa kun lopulta tajusin avaimen.

Omaan makuuni nämä West End Adventuresin mysteerit sopivat paremmin. Niissä saattaa olla jotain puutteita, mutta ne toimivat pääosin itsenäisesti ja ovat juuri sopivan vaikeita. Yhden tällaisen mysteerin selvittää melko rauhallisesti edeten 3-4 tuntiin. Laatikosta löytyykin pelattavaa pitkäksi aikaa, minä sain todennäköisesti noin 40 tunnin edestä haasteellista hupia.



Erikoinen peliksi

Sherlock Holmes Consultive Detectiven molemmat ilmestyneet osat kuuluvat ehdottomiin suosikkeihini, mutta niiden tyyli ei välttämättä putoa kaikille. Ensinnäkin pelillisyys on varsin vähäistä, SHCD kulkee rikosromaanin ja lautapelin välimaastossa. Tarjottu pistelasku on turha keksintö, sillä Holmesin pohjatulosta on käytännössä mahdoton voittaa. Ja  jos sen yrittää voittaa, menettää tarinasta suurimman osan. Pisteet riippuvat siitä kuinka vähillä vihjeillä, eli vierailuilla eri paikoissa, onnistuu antamaan oikean ratkaisun. On paljon mielekkäämpää nuohota kaikki punaiset langat ja selvitellä myös sivujuonet.

Tarinoiden immersio on yksin pelattaessa huikeaa. Voin käyttää tuntikausia yhden jutun parissa kirjoitellen sivukaupalla muistiinpanoja. Yhteistyöpelaaminen ei vienyt minua yhtä hyvin mukaansa. Pelasimme yhden jutun vaimon kanssa kaksistaan ja se toki tarjosi lisäarvona kaksi päätä ja teorioiden jakamisen tuomia uusia ideoita. Ongelmana yhteistyöpelissä on kuitenkin se, että jos yksi lukee paikkakuvailut ääneen, on englannin ääntämyksen ja esiintymistaidon oltava vahvaa. Olisi todella vaikea keskittyä tapaukseen jos joku solkkaisi rallienklantia tai yrittäisi kääntää tekstin lennosta kotimaiselle. Eikä sitä tehtävävihkosta oikein viitsisi koko ajan kierrättää pelaajien välilläkään.

Molemmissa pelitavoissa on puolensa, mutta yksin pelatessani voin kuvitella päässäni Benedict Cumberbatchin tai Jeremy Brettin äänen Holmesille ja tunnelma säilyy vahvempana. Yhteistyöllä pelatessa todennäköisesti päätyy kuitenkin helpommin oikeaan lopputulokseen.

Jos Viktoriaaniset mysteerit, rikosromaanit, puzzlejen ratkaisu ja vahva tarinallisuus kiinnostavat, eivätkä pitkät englanninkieliset tekstit haittaa, voi Sherlock Holmes Consultive Detective tarjota suorastaan ikimuistoista viihdettä.  Pelin parissa pitää vain muistaa malttaa edetä hitaasti, näitä mysteereitä kun ei oikein voi juosta nopeasti läpi.

Kai Saarto

Lautapelibloggaaja

Kai on ammatiltaan toimittaja, Annika yliopistotutkija. Lautapelit ovat molempien intohimo.

0 kommenttia:

Lähetä kommentti