Guillotine: Päätöntä touhua

by 02 kesäkuuta 0 kommenttia


Ranskan vallankumous ei ole päässyt aiheeksi kuin kouralliseen lautapelejä. Mieleen tulee lähinnä Martin Wallacen Liberté (2001) sekä tässä esittelemäni Paul Petersonin Guillotine (1998). Nyt putoaa päitä.



Suunnittelija: Paul Peterson
Julkaisija: Wizards of the Coast (1998)
Pelaajamäärä: 2-5
Ikäsuositus: 12+
Peliaika: 30 min
Kieli: englanti
Jos vanhoja kämäisiä lapsuuden perhepelejä ei lasketa, niin vuonna 1998 ilmestynyt korttipeli Guillotine on kokoelmani vanhimpia pelejä.  Joku todennäköisesti kehui sitä Fantasiapelien myymälässä, kun olin hakemassa viikoittaista Magic the Gathering / Legend of the Five Rings   boosterifiksiäni.

Guillotine teki heti vaikutuksen ja sitä pelattiin kaveriporukan kesken paljon. Peli alkaa tulla hyllyssä jo täysi-ikäiseksi, mutta se tulee sisukkaasti edelleen pöytään satunnaisena fillerinä. Pelikertoja per euro (tässä tapauksessa per markka) -suhde on Guillotinen kohdalla ehkä parempi kuin missään muussa pelissäni.

Pelaajat ovat Maratin, Robespierren ja muiden vallankumousjohtajien kätyreitä, tarkemmin sanoen giljotiineja operoivia pyöveleitä. Ideana on kolmen päivän (kierroksen) aikana kerätä omaan koriin arvokkaampia päitä kuin kollegat. Marie Antoinetten puuteroitu polla aiheuttaa pyöveleiden pukukopissa selvästi enemmän kateutta kuin kuninkaallisen kusikipontyhjentäjän nuppi.


Ylimykset, jonoon järjesty!

Päivän aluksi nostetaan ylimyspakasta giljotiinin eteen jonoon 12 ylimyskorttia. Nämä on arvotettu 1-5 pisteeseen, mutta joukossa on myös miinuspisteitä aiheuttavia marttyyreitä ja kansallissankareita.

Omalla vuorolla katkotaan kaula siltä onnettomalta, joka on jonossa ensimmäisenä. Ennen jonon kärjessä olevan ylimyksen nostamista omaan pistepinoonsa, voi kädestään pelata yhden toimintokortin. Niillä voi manipuloida jonon järjestystä ja tehdä muuta kivaa. Eli joko nostat jonon ensimmäisen ylimyksen, tai pelaat toimintokortin ja sitten nostat. Vuoron lopussa otetaan uusi toimintokortti pakasta.

Pahus! Vuorollani jonon kärjessä on  miinuspisteitä tuova Marttyyri. Ei hätää, pelaamalla Trip-kortin marttyyrin takana kävelevä Kardinaali (5 pistettä) kompastuu kolttuunsa ja lennähtää jonon kärkeen.

Shiiing! Klops!,”Cinq point!”

Ylimyskortteja on viittä eri luokkaa (ja väriä). Aateliset, kirkonmiehet, virkamiehet ja sotilaat antavat pisteitä, mustareunaiset kansansuosikit vähentävät niitä. Värillä on väliä sikäli, että sopivalla toimintokortilla niistä voi saada esimerkiksi lisäpisteitä. Esimerkiksi” Military Support” -kortti antaa +1 pistettä jokaisesta punaisesta (sotilas) ylimyskortista.


Ylimyskortteja on viittä "maata". Vihreitä virkamiehiä, sinisiä kirkonmiehiä, purppuroita aatelisia ja punaisia sotilaita. Lisäksi on miinuspisteitä tuovia mustia kortteja, joita koitetaan vältellä viimeiseen asti (tai pudottaa kaverin pistepottiin).

”Excusez-moi, teillä on minun pääni!”

Toimintokortit ovat hyvin suunniteltuja. Kädessä olevista löytyy käytännössä aina kortti, jolla voi tehdä jotain kivaa. Jos itselleen ei saa keploteltua arvokasta ylimyskorttia, pystyy ehkä pöllimään toisen pelaajan korista pään tai tungettua sinne miinuspisteitä.

Guillotinessa tulee seurattua muiden pelaajien toimia aika tarkkaan, sillä taistelu pisteistä on todella tiukkaa. Jos saisin vuorollani nostettua ilman toimintokorttia kahden pisteen arvoisen ylimyksen, ja toimintokortilla kolmen arvoisen, niin voi olla parempi käyttää kortti johdossa olevan pelaajan tilanteen vaikeuttamiseen.

3-5 pelaajalla ei pysty vuoronsa päättyessä enää ennakoimaan miltä jono näyttää oman vuoron alkaessa. Tavallisin haaste on reagoida uuteen tilanteeseen siten että maksimoi vuoronsa pistesaaliin. Silti on mahdollista myös harjoittaa pidempää strategiaa, kuten keskittyä vaikka punaisiin sotilaskortteihin, jos kädestä löytyy niistä bonuspisteitä antava toimintokortti.

Toimintokortit ovat hauskasti nimettyjä ja kuvitettuja. Ne toimivat myös teeman kanssa harvinaisen hyvin yhteen.


Vive la Revolution!

Pelimekaniikka ja Ranskan vallankumouksen teema kohtaavat Guillotinessä onnistuneesti. Siinä ne ylimykset jonottavat mestattavaksi ja monenlaista voi tapahtua. Toimintokortit ovat erittäin osuvasti nimettyjä ”Fled to England”-kortilla saa poistettua jonosta minkä tahansa ylimyksen. ”Scarlet Pimpernel” lopettaa päivän. Voi hyvin mielessään kuvitella kuinka sankarillinen Punainen Neilikka loikkaa rapier viuhuen paikalle ja pelastaa ylimykset varmalta kuolemalta.

– Regardez-moi, ’yövelin hretku, je suis zyyrenmoinen Le Rouge Neilikka! Estän vous myrhäämäztä les ylimykziä. ’Aetkaa Öngläntiin, mon amis!*

Scarlet Pimpernelin pelaamalla voi katkaista pelin juuri siinä kohtaa kun itsellä näyttäisi olevan arvokkaimmat pollat korissa. Taktiikan ja tuurin tasapaino on yleisesti Guillotinessa aika lailla kohdillaan, mikä selittää miksi peli on edelleen myynnissä.

Kortit - ja jopa jonon kärjen suuntaa osoittava pahvinen giljotiini - ovat kestäneet ihmeen hyvin ne 50+ pelikertaa, jotka peli on nähnyt viimeisen 18 vuoden aikana.

Aiheena mestaaminen on toki makaaberi, mutta pelin sarjakuvamaisen kepeä kuvitus pehmentää aihetta tuntuvasti. Samoin koko idea siitä, että ylimykset kompastelevät, tönivät toisiaan ja lahjovat vartioita hidastaakseen tuomionsa täytäntöönpanoa on aika hulvaton. Vallankumouksesta kuluneet parisataa ja rapiat vuotta tekevät aiheesta hupailusta omissa kirjoissani hyväksyttävämpää.

Peliä ei tietääkseni ole suomennettu missään vaiheessa, mikä on vähän sääli, sillä (jos teema ei vaivaa) tässä on mitä mainioin edullinen filleripeli.

 Ei Pimppernelli varmaan näin ranskalaisittain puhunut. Tyyppi on paronitar Emmuska Orczyn kirjojen sankari, englantilainen aatelismies Percy Blakeney, joka pelasti ranskalaisia aatelisia vallankumouksen aikana. Les hazzut lauseeni inspiroivat komisario Clouseau ja Don Rosan Musta Ritari...

Kai Saarto

Lautapelibloggaaja

Kai on ammatiltaan toimittaja, Annika yliopistotutkija. Lautapelit ovat molempien intohimo.

0 kommenttia:

Lähetä kommentti